Tänään ihmisenpuolikas on huomenna leijonakuningas!

on totta,että elämä muokkaa meistä sellaisia kun olemme,paljon päätämme minkälaisia meistä tulee ja vain harvoin todellisuudessa sitä olemme. Mä sanoin aina,että en tee lapsia,käyn kouluni hyvin ja menen armeijaan,tulevaisuus selvillä? Joopajoo. Olin 16-vuotias kun muutin omaan ensimmäiseen asuntooni koirani kanssa. Opiskelin ja elin aikamoista opiskelija elämää. 18-vuotiaana sain tietää,että olen raskaana. Koitettiin lapseni isän kanssa yhteistä elämää,mutta lapseni ollessa yhdekän kuukautta me lyötiin lusikat jakoon,mua petettiin. En nähnyt syytä jatkaa yhteistä matkaa,tein  yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä. Mä makasin sängyn pohjalla,itkin ja itkin. Eräs ystävä piti mut kasassa,ei musta ollut ite siihen,mä oikeesti luulin,että suruun voi kuolla,en syönyt,en nukkunut,olin vaan haamu,joka hoisi lapsensa tarpeita. Jos itse ero oli vaikeaa,oli myös sen jälkeen. Me kiusattiin toisiamme minkä ehdittiin,aika tarkkaan eron jälkeen vuosi ja pystyttiin puhumaan riitelemättä ensimmäistä kertaa. Löysin melko pian kuitenkin uuden kumppanin taisi olla Lokakuun alku 2011 kun muutettiin yhteen,nopeaa toimintaa välimatkan takia ja sen suunnattoman ihastumisen. Olin aika rikki kuitenkin vielä tuolloinkin,en käsitellyt asioitq ja paljon oli tapahtunut. Jouduin syyskuussa 2011 lopettamaan koirani,sen jonka kanssa silloin 16-vuotiaana muutin ensimmäiseen asuntooni. Meidän suhde kuitenkin oli hyvä,muutettiin yhteiseen uuteen asuntoon vähän myöhemmin. Mun katkeruus lapseni isääkin kohtaan katosi ja yhtäkkiä kaikki oli hyvin. Liki Parin vuoden yhdessä olon jälkeen aloin odottamaan toista poikaani,niin toivottu ja haluttu. Raskaus aikana se iski kuitenkin,jatkuva onneton olo . Peittelin sitä ja yritin kokoajan tsempata,haudoin tunteita yhä syvemmälle. Tunsin itseni kokoajan yksinäiseksi,elin raskautta käytännössä yksin,elämä tuntui jatkuvalta suorittamiselta. Oli hyviä kausia ja huonoja,olin tosi ailahtelevainen,joka johti koviin riitelyihin. Paljon peruuttamattomia sanomisia ja itsetunto enemmän ja enemmän riekaleina. Mullistavin hetki oli varmaan yhteisen talon osto,rikkinäinen suhde keskelle remonttihelvettiä. Ei muuten toimi. Mä tunsin itteni kokoajan huonoksi,mulle hoettiin kuinka en pärjää,kuinka luuseri oon. Hassua,silti sitä jaksoi rakastaa,vaikka oli  pahaolo peitin kaiken ja pidin kulissia yllä viimeiseen asti.Syyllistin itseäni,olihan mulla mies,joka tienasi,mies joka hqlusi olla vain kotona,mies joka teki sitä ja tätä. Enkö mä tosiaan vaan osaa olla tyytyväinen? Ei,en osannut. Sitten se iski, halu mennä. Suunnaton halu olla vapaa. Monta kertaa yritin lähteä,ei ollut voimia kuitenkaan. Mulle hoettiin,että en pärjää ja kuinka huono oon. Mä joka olin rakastanut,oikeasti todella paljon huomasin,että en tunne enää kuin inhoa ja tajusin etten koskaan tule riittämään. yritin facebookissa todistella,että meillä menee hyvin,niinhän sitä ihmiset ulkopuolella luuli. Näiden seinien sisäpuolella sattui ja paljon.yht’äkkiä Mulle tuli halu mennä ja mähän menin,sotkin koko pakan. Tein sanotuille sanoille syytä,pilasin kaiken kerralla kunnolla,jotta paluuta ei enää olisi ja sainkin aika rankasti vihat päälleni,läheisiä käänsi selkäänsä ja haukkui,enhän nähnyt kuinka täydellistä elämä oli. Olihan se ulkoapäin.  ”Sä oot niin luuseri,ettet uskalla edes itteäs tappaa” on muten hieno lause ihmiseltä,josta välitti. Totta se kyllä oli,en uskaltanutkaan. Sinä yönä istuin pitkän pätkän junaraiteella ja mietin jos luovuttais,en pystynyt.vaikka kaikki muu kaatuisi päälle,en voi jättää lapsiani mietin. Menin kotiin tuntien jälkeen,ensimmäisenä näin virnistelyn ja kuulin  toteamuksen ”mähän sanoin ettei susta oo edes tohon ” . Tuijotin lasittunein katsein,kyyneleet virtasi,tiesin että mokasin ,mutta yritin pois pääsyä,se ei riittäny mun piti kärsiä siitäkin kova hinta. Mua haukuttiin ja haukuttiin,mutta erotakkaan ei voinut tai alkoi vielä isompi henkinen kiusaaminen.   Mä olin liian heikko,mä oon aika heikko.  Pari kuukautta siinä meni,että pääsin irti,mä perseilin minkä ehdin ja toivoin,että tää päättyy joskus, päättyihän se. Aloitin  käymään psykologilla ja päätin,että otan elämästäni uudelleen kiinni,mä uskallan ja mä oon arvokas ja ennenkaikkea mä oon hyvä äiti,vaikka usko siihenkin multa vietiin. Tosin en käynyt kuin muutaman kerran juttelemassa,en kokenut että se auttaa,mä olin jo vapaa,se oli vastaus ongelmiini.  Tänään ihmisenpuolikas on huomenna leijonakuningas.