Mun maailma

pysähdyin ylä-kerrassa poikien huoneessa,katsoin kahta nukkuvaa poikaani sängyissään,hymyilin.omassa Sängyssä jäin pohtimaan,että näiden kolmen vuoksi tekisin mitä tahansa. Oikeasti,ihan mitä tahansa. Huomasin pian kuinka ajatukset alkoi viilettää ja mietin lapsuutta,mietin omaani ja mietin lapsuutta,jonka omat lapseni on tähän mennessä saanut. Samun kohdalla alkoi kurkkua kuristaa  tuttuun tapaan. Mun ja Samun isän eron myötä myös Samu jäi. Alkuun se oli ihan kamalaa,Pieni poika pakkasi innoissaan reppuaan ja odotti koska iskä hakee,se ei hakenut,rappusilta myöskään poika ei liikkunut,ohi ajava auto sai ensin riemun,sitten pettymyksen kun tajusi,että se ei oo iskä. Vielä illalla sängyssä samu jaksoi odottaa.Niin monta pettymyksen kyyneltä pyyhin pojan kasvoilta ja aina selitin,että iskä ei nyt pääse,mutta tulee pian. Aika kului ja huomasin,että valehtelen pojalleni,vain koska halusin suojella. Uskottelin,että tulee päivä kun iskä sua hakee. Samaan aikaan Samu alkoi vahvasti kiintyä Nikoon,eihän se sama asia oo,mutta pienelle pojalle on tärkeää myös se miehenroolin saaminen,sen joka ymmärtää sellaisia mitä äiti ei ymmärrä. Mä en valehtele jos sanon,että Niko on kaikkikaikessa Samulle. Mä oon oikeasti antanut kaikki parisuhteen ja sen jälkeiset asiat anteeksi,mutta en koskaan anna anteeksi Samun isälle menetettyä aikaa ,jonka itsekkäästi lapseltaan riisti. Se olisi tarvinnut isäänsä,se tarttee isäänsä. Aika tarkalleen puolenvuoden näkemättömyyden ja kyselemättä kuulumisia se ilmestyi katsomaan poikaansa. Viikon ajan,kahden tunnin ajan jokapäivä,voi kuinka onnellinen Samu olikaan,sillä oli oma isä hetken taas lähellä. samun isän tuli aika lähteä täältä ja sen jälkeen ei ole kuulunutkaan taas mitään, poika odottaa taas. En oikeasti tiedä kumpi on pahempaa luopua jo odotuksesta vai jatkuva tietämättömyys ja raastava odotus. Joona käy isällään jokatoinen viikonloppu,Samu ei enää kysellyt koska se pääsee,taas kyselee. Niko on yrittänyt tosi paljon tehdä samun kanssa kaikkea ja rakastaa sitä kuin omaa poikaansa,mutta silti pieni poika muistaa ja kaipaa isäänsä. Se ei yritä astua kenenkään varpaille,mutta voikokaan jos toinen ei anna kenkää mille astua. Samun lapsuus johtaa katkeruuteen ja katkeruutta on vaikeaa saada pois myöhemmin. Mä haluan suojella mun lapsia kaikelta pahalta,mutta tää on asia missä en vaan osaa suojella,nää pettymykset Samun on vaan kohdattava itse,vaikken sitä haluakkaan. Oon aina valmis sen kyyneleet pyyhkimään ja lohduttamaan,mutta mun tehtävä ei oo katkeroittaa tai neuvoa mitä tunteita saa ja ei saa käydä läpi. Mä en löydä edes sanoja miten paljon mä inhoan tätä tilannetta,Mä tiedän että maailmassa on naisia,jotka pelaa lapsillaan eivätkä anna lastensa tavata isää,mää en oo sellanen. En koskaan vaikeuttaisi lapsieni asemaa omilla henkilökohtaisilla ristiriidoilla. Lapsi tarvitsee turvalliset ja säännölliset vanhemmat,kukaan ei tee osa-aika ihmisillä elämässään yhtään mitään. Jokaisella on vain yksi lapsuus ja jokaisen aikuisen velvollisuus on tehdä siitä lapselleen hyvä. Hassuinta oli kun mä tunnen Samun läpikotaisin,sen isän tartti kysyä multa tosi itsestään selviä asioita,koska se ei tunne lastaan. Niko tuntee Samun paremmin kuin sen isä,Niko lohduttaa kun iskee suru,peittelee ja jokaikinen ilta sanoo kaikille pojille hyvät yöt ja kertoo kuinka rakastaa heitä. Näitä asioita Samun kuuluisi kuulla ja kokea myös oikean isänsä kanssa,eipä koe. Mä syyllistin itteäni tästäkin pitkään,mutta totuus on se että vaikka erosimme ei sen kuuluisi tähän pisteeseen johtaa. Etävanhempi voi olla todella hyvä ja rakastava,luoda sen hyvän suhteen,mutta sen on oltava säännöllistä. Samui kysyi multa kun isänsä ei enää tullut ”onko samun syy” kerroin,että ei missään nimessä mikään aikuisen tekemä ole sinun syytäsi. Sain hymyn ja vastaukseksi vielä ”joo”. Tänä aamuna Samu tuli kainaloon ja sanoi ” äiti missä mun oma Niko on” kerroin sen olevan töissä. Samu painoi päätä alemmas ja kysyi ” se tulee kyllä kotiin,tuleehan?” Ja se tulikin,se ei pettänyt lupaustaan. 

Mun esikois poika on maailman ihanin,mutta pitkän tien oon senkin kanssa käynyt ja se on osaltaan aina lisännyt kuormaa. Joona oli yhdeksänkuukautta kun lähti kirjaimellisesti juoksemaan,se juoksu ei oo loppunut vieläkään. Koko pojan ihan lapsuuden kuulin kommentteja ” se on kyllä liian vilkas”,”eikö se nyt usko mitään”, ”tutkituta tuo nyt oikeesti”,joka ikinen kerta puolustin poikaani kuin tiikeriemo,Joona on vaan vähän vilkkaampi kuin muut. Mun päivät oli juoksua sen perässä,se teloi itteensä kokoajan ja jos Acutaan olisi kanta-asiakas kortteja,meillä olisi sellainen. Puhuin kyllä kokoajan Neuvolassa,että en pärjää oikein tämän vilkkauden kanssa,mua katottiin kieroon. Muistuu mieleen laivareissu parin vuoden takaa,matka meni hyvin,mutta ulospääsyn odottaminen laivasta sai pojan pasmat sekaisin. Sadat silmäparit todisti poikani raivokohtauksen. Kuulin kommentteja kuinka en osaa kasvattaa lastani. Yritin rauhoitella poikaani,pienempi poikani sylissäni. Joona riuhtaisi kengän jalastaan,viskasi sillä toista matkustajaa,otin kengän lattialta ja sopersin itkukurkussa anteeksi pyyntöä,samaan aikaan pienempi poikani heitti tuttinsa ha alkoi itkeä,olo oli kuin eläintarhan eläimellä,rinki ympärillä moitti ja kommentoi tuijotellen.Taisin eräälle hienolle rouvalle huikata takaisin,että niinkauan kun itse laittaisin huulipunaa hampaisiini jättäisin arvostelematta. Lyyhistyin lattialle etsimään nuoremman tuttia ja samalla katsoen esikoiseni raivoamista. Yhtäkkiä tunsin olkapäälläni käden ja kuulin lempeän äänen ”älä välitä,sä oot jaksanut hienosti” Nousin itkien ylös ja näin tatuoidun ns. Vankikarkurin näköisen miehen lempeän ja empaattisen katseen. Se yksi ihminen satojen joukossa pysähtyi sanomaan tsemppauksensa,taas jaksoi ja voi se lämmitti mieltä todella paljon. Aikaa kului ja vihdoin ja viimein Joonan päiväkodissa ollessa erityislapsiin suuntautunut täti kysyi ”onko Joonan vilkkautta koskaan tutkittu” Ei ollut,pyynnöistäni huolimatta. Ratas lähti pyörimään ja Joona pääsi tutkimuksiin. Mua neuvottiin kyllä paljon,tee niin ja tee näin. Helppoa? Joo o,voishan sitä luulla,mutta tulkaa näyttämään se käytännössä. Päivähoito ja hyvät rytmit auttoi meillä arkea kyllä paljon,mutta kääntöpuolena oli hoitajan lomat yms,joista Joona meni aina ihan sekaisin. Raivarit,riehuminen ja itsensä satuttaminen mm. Päänhakkaaminen seinään yms tuli taas kuvioihin vahvempana.vaikutti siihen käynnissä oleva asumuserokin,Joona oireilee paljon muutoksiata. Pääsin Joonasta puhumaan vihdoin psykologille,pääsin purkamaan omaakin oloa ja sanottua ääneen kuinka väsynyt olen. Mun psykologi oli tosi ymmärtäväinen,sanoin ääneen etten tiedä rakastanko toisinaan vai vihaanko,kamala sanoa mutta siltä tuntui. Jatkuva taistelu ja ylikierroksilla meno uuvutti myös tätä äitiä. Nykyään meillä menee ihan hyvin,reipas eskarilainen,jolla on oma ohjaaja. Oon itse oppinut lukemaan lasta tosi paljon ja osaan jo vähän ennakoida,en aina. Adhd tutkimus jätettiin diagnosoimatta,mutta katsotaan onko kouluiässä siihen tarve. Joona on hieno poika,mä en oo vaan kasvattanut sitä,se on kasvattanut mua myös tosi paljon. 

Taustat on auki,joten on kai helppoa jatkaa tähän elämän vaiheeseen. Erossa jöin siis asustelenaan tähän yhteiseen ok-taloon, Enhän mää kauaa tässä yksin asunut,taas mua vietiin. Tutustuin siinä asumusero aikana nykyiseen kumppaniini. Se taisi olla Tammikuun loppua kun istuin paikallisessa pubissa yhdellä,satuttiin samaan aikaan tupakkakoppiin ja sillä kertaa vilkaisu riitti. Ei sanoja,ei mitään. Tyyppi jäi kuitenkin mieleen,mutta en sillähetkellä halunnut elämääni ketään. Tais mennä pikkusta vajaa viikko kun facebookissa oli kaveripyyntö,tunnistin heti. Sadasosa sekunin ajan mietin hyväksyisinkö,hyväksyin. Heti tulikin viesti ”kukkuupöömoi”,vastasin. Alkoi juttelu,ihan viaton. Hassua miten tuntematon ihminen muuttui ihmiseksi,jonka olisi tuntenut aina,niin iso tukipilari. Ihastuin aika pian,mutta halusin hoitaa asiani kotona ensin,vietettiin kyllä aikaa ja paljon,mutta asiallinen linja oli tärkeä pitää,olinhan jo törttöillyt tarpeeksi. Pian kaikki alkoi tietämään yhteisestä ajanvietostamme ja huhut alkoi kiertää. Tuntui,että kaikilla on sanottavaa ja mitä enemmän huhuja ja haukkuja kuuli,sitä enemmän se lujitti meitä yhteen. Läheisiä käänsi selkäänsä ja tuomitsi,eihän tällä sankarilla paras maine ollut,en välittänyt. Ensimmäisen kerran kun Niko tutustui poikiini tiesin,että näin kaiken pitää ollakkin. Muutettiin hyvin pian yhteen,en pystynyt maksamaan taloa yksin ja toisaalta 700e/kk Nikon kaksiosta,jossa ei edes ollut oli aika paljon. Lisää närkästyneitä ihmisiä,ihan sama. Pian Niko lähtikin suorittamaan ehdotonta tuomioonsa huittisiin,siitähän riemu repesi,jos ihminen joutuu vankilaan on se automaattisesti paha ajatusmaailmaan törmäsin paljon. Lähiperheeni tuki mua ja kulutin päiviäni aika normaaliin tapaan lasten kanssa,laskin päiviä, aina kun sain kyytiä kävin Nikoa kattomassa,mutta se oli tosi vaikeaa,jättää toinen sinne. Kirjoteltiin paljon kirjeitä.Tuomio tais kestää kaksi kuukautta,jonka jälkeen alkoi koevapaus. Saatiin tietää,että oon raskaana,voi sitä onnea! Panta jalassa ja elämä edessä,sopii!  Koko tuomion odotin ja odotin,tiesin kokoajan,että tämä on sen arvoista. Me ollaan näytetty kaikille epäilijöille. Multa on moni pyytänyt asennetta Nikoa kohtaan anteeksi,joskus kun viitsisi tutustua eikä loisi kuviaan ihmisestä muiden puheiden perusteella,vältyttäisiin aika monelta mielipahalta. Mun lapset on tosi kiinni Nikossa,varsinkin nuorempi. Niko on tämän 1,5 vuoden aikana kasvattanut poikaa enemmän kuin sen oma isä,joka ei oikein käy poikaansa tapaamassa (hassua se täydellinen ihminen jätti lapsensa,mutta se linnavempula kasvattaa hänenkin lastaan,kärjistettynä ajatusmallina). Esikoiseni käy kyllä säännöllisesti isänsä luona,hyvä niin. Harmittaa poikani puolesta hirveästi,meillä kun ei ole kuin yksi lapsuus,mutta toisaalta kun ei osaa enää kaivata,ei myöskään menetä mitään. Mun ja Nikon yhteinen poika on 8 viikkoa vanha aivan ihana hymypoika, keskimmäiseni on sisukas 3-vuotias ja esikoinen 6-vuotias reipas eskarilainen. Polkuni oli aika erilainen mitä etukäteen aikanani suunnittelin,mutta ei huonompi ollenkaan, kaikki on kasvattanut ja kaikesta olen selvinnyt. Tuskin olisin kuitenkaan näin hyvällä pohjalla elämäni kanssa kaikenkaikkiaan ilman isosiskoani ja äitiäni,jotka on suoneet pieniä hengähdyksiä arjessa ja sisko nyt on ollut jo vuosia mun ”terapeutti”,hätäkunhätä aina on toinen jeesaamassa,kuuntelemassa ja tukemassa,myös sanomassa suoraan jos alkaa tohu lähteä lapasesta. Rikkinäisiä ihmissuhteita,masennusta ja hyviä kausia,niitä on mahtunut,mutta tänään nautin elämästäni,olen onnellinen. Hassua,oikeasti onnellinen. Mulla on aivan mieletön suhde,mä en enää mieti jokapäivä,että en kelpaa tai,että oon huononpi kun muut,mun ei tartte todistella ja yrittää hakea hyväksyntää. Mä saan olla väsynyt,enkä ansaitse siitä haukkuja,mä saan itkeä kun itkettää,enkä oo heti heikko ja luuseri. Mä saan rakastaa ja muakin rakastetaan. ensimmäistä kertaa oon jättänyt menneisyyden taakse ja oppinut luottamaan ja uskomaan edes vähän,se on multa paljon. Kaikki on nyt vihdoinkin hyvin,koska en koskaan luovuttanut tai lakannut uskomasta. 

on totta,että elämä muokkaa meistä sellaisia kun olemme,paljon päätämme minkälaisia meistä tulee ja vain harvoin todellisuudessa sitä olemme. Mä sanoin aina,että en tee lapsia,käyn kouluni hyvin ja menen armeijaan,tulevaisuus selvillä? Joopajoo. Olin 16-vuotias kun muutin omaan ensimmäiseen asuntooni koirani kanssa. Opiskelin ja elin aikamoista opiskelija elämää. 18-vuotiaana sain tietää,että olen raskaana. Koitettiin lapseni isän kanssa yhteistä elämää,mutta lapseni ollessa yhdekän kuukautta me lyötiin lusikat jakoon,mua petettiin. En nähnyt syytä jatkaa yhteistä matkaa,tein  yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä. Mä makasin sängyn pohjalla,itkin ja itkin. Eräs ystävä piti mut kasassa,ei musta ollut ite siihen,mä oikeesti luulin,että suruun voi kuolla,en syönyt,en nukkunut,olin vaan haamu,joka hoisi lapsensa tarpeita. Jos itse ero oli vaikeaa,oli myös sen jälkeen. Me kiusattiin toisiamme minkä ehdittiin,aika tarkkaan eron jälkeen vuosi ja pystyttiin puhumaan riitelemättä ensimmäistä kertaa. Löysin melko pian kuitenkin uuden kumppanin taisi olla Lokakuun alku 2011 kun muutettiin yhteen,nopeaa toimintaa välimatkan takia ja sen suunnattoman ihastumisen. Olin aika rikki kuitenkin vielä tuolloinkin,en käsitellyt asioitq ja paljon oli tapahtunut. Jouduin syyskuussa 2011 lopettamaan koirani,sen jonka kanssa silloin 16-vuotiaana muutin ensimmäiseen asuntooni. Meidän suhde kuitenkin oli hyvä,muutettiin yhteiseen uuteen asuntoon vähän myöhemmin. Mun katkeruus lapseni isääkin kohtaan katosi ja yhtäkkiä kaikki oli hyvin. Liki Parin vuoden yhdessä olon jälkeen aloin odottamaan toista poikaani,niin toivottu ja haluttu. Raskaus aikana se iski kuitenkin,jatkuva onneton olo . Peittelin sitä ja yritin kokoajan tsempata,haudoin tunteita yhä syvemmälle. Tunsin itseni kokoajan yksinäiseksi,elin raskautta käytännössä yksin,elämä tuntui jatkuvalta suorittamiselta. Oli hyviä kausia ja huonoja,olin tosi ailahtelevainen,joka johti koviin riitelyihin. Paljon peruuttamattomia sanomisia ja itsetunto enemmän ja enemmän riekaleina. Mullistavin hetki oli varmaan yhteisen talon osto,rikkinäinen suhde keskelle remonttihelvettiä. Ei muuten toimi. Mä tunsin itteni kokoajan huonoksi,mulle hoettiin kuinka en pärjää,kuinka luuseri oon. Hassua,silti sitä jaksoi rakastaa,vaikka oli  pahaolo peitin kaiken ja pidin kulissia yllä viimeiseen asti.Syyllistin itseäni,olihan mulla mies,joka tienasi,mies joka hqlusi olla vain kotona,mies joka teki sitä ja tätä. Enkö mä tosiaan vaan osaa olla tyytyväinen? Ei,en osannut. Sitten se iski, halu mennä. Suunnaton halu olla vapaa. Monta kertaa yritin lähteä,ei ollut voimia kuitenkaan. Mulle hoettiin,että en pärjää ja kuinka huono oon. Mä joka olin rakastanut,oikeasti todella paljon huomasin,että en tunne enää kuin inhoa ja tajusin etten koskaan tule riittämään. yritin facebookissa todistella,että meillä menee hyvin,niinhän sitä ihmiset ulkopuolella luuli. Näiden seinien sisäpuolella sattui ja paljon.yht’äkkiä Mulle tuli halu mennä ja mähän menin,sotkin koko pakan. Tein sanotuille sanoille syytä,pilasin kaiken kerralla kunnolla,jotta paluuta ei enää olisi ja sainkin aika rankasti vihat päälleni,läheisiä käänsi selkäänsä ja haukkui,enhän nähnyt kuinka täydellistä elämä oli. Olihan se ulkoapäin.  ”Sä oot niin luuseri,ettet uskalla edes itteäs tappaa” on muten hieno lause ihmiseltä,josta välitti. Totta se kyllä oli,en uskaltanutkaan. Sinä yönä istuin pitkän pätkän junaraiteella ja mietin jos luovuttais,en pystynyt.vaikka kaikki muu kaatuisi päälle,en voi jättää lapsiani mietin. Menin kotiin tuntien jälkeen,ensimmäisenä näin virnistelyn ja kuulin  toteamuksen ”mähän sanoin ettei susta oo edes tohon ” . Tuijotin lasittunein katsein,kyyneleet virtasi,tiesin että mokasin ,mutta yritin pois pääsyä,se ei riittäny mun piti kärsiä siitäkin kova hinta. Mua haukuttiin ja haukuttiin,mutta erotakkaan ei voinut tai alkoi vielä isompi henkinen kiusaaminen.   Mä olin liian heikko,mä oon aika heikko.  Pari kuukautta siinä meni,että pääsin irti,mä perseilin minkä ehdin ja toivoin,että tää päättyy joskus, päättyihän se. Aloitin  käymään psykologilla ja päätin,että otan elämästäni uudelleen kiinni,mä uskallan ja mä oon arvokas ja ennenkaikkea mä oon hyvä äiti,vaikka usko siihenkin multa vietiin. Tosin en käynyt kuin muutaman kerran juttelemassa,en kokenut että se auttaa,mä olin jo vapaa,se oli vastaus ongelmiini.  Tänään ihmisenpuolikas on huomenna leijonakuningas. 

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!