Lupasin eilen,että oman postauksen ansaitsee eilen pois nukkunut Jery koiranikin. Jery tuli meille asustelemaan vuonna 2004 ollessaan vähän vajaa kaksi vuotias. Siihen aikaan oltiin päästetty Veera syöpä taistelusta vapaaksi ja äidin Macy koira jäi kovin yksin. Taisi olla Apulan palsta mistä bongasimme Jeryn ilmoituksen,se oli ilmainen mutta asusteli Oulaisissa,josta hänet pitäisi hakea. Saara meidän ystävä lupasi reissata junalla hakemaan pojan meille,ja niin hän hakikin. Matka oli sujunut hyvin ja me odottelimme täällä päässä asemalla vastassa. Ensimmäisenä huomattiin,että Jery on tosi arka,se pelkäsi autoja. Ja juna-asemasta jäi lopunelämän kestävä trauma,loppuun asti poika vauhkoontui asemalla,liekö pelkäsi että palautetaan hänet Oulaisten junaan! Musta tuli Jeryn kanssa heti tosi läheinen,se kulki mun mukana melkein missä vaan ja pian auto pelko olikin historiaa. Elämäni pystykorva ehdottomasti.
Jeryllä oli suuri ja lämmin sydän,mutta jääräpäisyyttä ja vähän jonkinlaista ärhäkkyyttäkin herra piti sisällään.
Kun mä muutin kotoa pois jäi Jerppa asustelemaan äidilleni ja sen myötä siitä tulikin äitin lenkki kaveri,mutta koskaan poika ei unohtanut mua. Yhtäaikaa kun lenkkeiltiin hakeutui poika aina mun jalkoihin ja jos tiemme erosi lenkin päätteeksi kiskoi se aina mun perääni. Mä kauan mietin,että saisinpa Jeryn mukaani,mutta se rakasti olla pihalla. Kovilla pakkasillakin poika hautautui mykkyrään lumipenkkaan nukkumaan,ei se viihtynyt sisällä.
Mulla on kuitenkin hyvämieli näistä viimeisistä liki neljästä vuodesta mitkä tässä vieressä oon asustellut,mä näin Jeryä melkein jokapäivä. Aina kävin poikaa morjestamassa ja lenkkeiltiin porukalla.
Äitin piha on nyt tosi tyhjä,ei enää käheää haukuntaa kuulu tai varmaa ovikelloa” löydy. Jery ilmoitti aina vieraat iloisesti häntä heiluen. Se oli jätkä suurella sydämellä varustettuna.
Jery rakasti ihmisiä,se ei kyllästynyt kun sitä paijasi,mikään ei riittänyt ja aina vähän suutahti jos olit lähdössä sen viereltä. Se oli viimeiseen asti innokas lenkille lähtijä ja omasi oikein hyvät remmi käytöstavat.
Sykysynmittaan se kuitenkin alkoi väsyä,nukkui paljon ja jalka alkoi olemaan tosi kipeä.
Se ei silti kipujaan valittanut vaan oli edelleen se innokas nalle lähtemään lenkille. Jery sai viimeiset ajat nivelille tarkoitettua kipulääkettä,mutta ei se enää jaksanut parantaa tai helpottaa pojan väsyneitä jalkoja. Me tehtiin raskain,mutta paras päätös. Mä en enää kestänyt kattoa sen kokoajan vaikemmaksi muuttuvaa liikkumista. Paikallinen eläinlääkäri tuli päästämään pojan kivuista. Se päätös sattui meitä kaikkia ihan kamalasti,mua niin paljon että jänistin. Äiti ja mun isosisko oli Jeryn rinnalla viimeiset hetket. Poika ei meinannut millään antaa periksi,sillä olis ollu elämänhalua jäljellä vaikka kuinka,mutta tassut ei jaksanut. Jeryn lähtö oli kuitenkin kaunis,rakkaat ihmiset lähellään se pääsi pois. Kävin kuitenkin ennen eläinlääkärin tuloa sanomassa hyvästit meidän perheeltä papalle.
Jery aavisti lähtönsä,oon siitä aivan varma. Se ikäänkuin kiitti mua ja näin sen silmistä helpotusta,se tiesi että kohta ei enää satu.
En tiedä ilmoittiko Iisa (äidin toinen koira) ikäväänsä myös päivän mittaan sillä kumea ulvonta kuului pihalla useaan otteeseen ja kun kävin Iisaa moikkaamassa se etsi selvästi Jeryä,pitiväthän he yhtä yli kahdeksan vuotta.
Jery oli kyllä tosi hauska koira,se lähti hajujen perään aina ja lapsuudesta muistankin niitä loputtomia etsintä partioita kun jätkää etittiin pitkin Orivettä,aina se kuitenkin palasi kotiin kun tarpeeksi oli mielestään reissaillut. Jery oli tosi tottelevainen,mutta vapaana sen pirunkurinen ja viettinen luonne pääsi valloilleen. Muistan kuinka aina se tuli lähelle ja oli tulevinaan luokse,pienikin liikahdus että olet kiinni ottamassa sai pojan leikki pasmat sekaisin ja siitä lähtikin litta leikki.. Joskus kiireessä se otti todella paljon päähän.
Jery rakasti myös lapsia,se tykkäsi kun Joona,Samu ja Rene melskasi sen luona.
Kuten aiemmin sanoin Jeryssä oli vähän ärhäkkäkin puoli,mutta koskaan se ei lapsille sitä ollut.
Oon iloinen,että Nikokin pääsi Jeryyn parinvuoden ajan tutustumaan,sen oikkuja kun on vaikea selittää,ne piti kokea. Pappa olikin aina meidän hauskuus yhteisillä lenkeillä. Jery oli kuin perässävedettävä pölypunkki,sitä aina möyhöksi haukuttiin 🙂
niin iso tyhjä paikka jäi,mutta päätös oli oikea. Nyt pitää nauttia täysillä Iisasta toivottavasti vielä usean vuodenajan. Lupaan kaivaa äitiltä kuvia nuoresta Jerystä,se oli tosi komea nuorukainen meille tullessaan! Viimeisinä vuosina hän olikin arvokkaasti vanhentunut harmaahapsi papparainen! ❤️ Aivan ihana koira,niin rakas ikuisesti! Nyt jery kirmaa ystäviensä Macyn,Leevin,Nanan ja veeran kanssa. Niitä ketään ei satu ja mulla on huiput suojelusenkelit matkassa jokapäivä!