Mun maailma

Huh, aikaa on mennyt taas todella pitkästi viime kirjoituksesta. paljon on kerrottavaa ja paljon on tapahtunut. Haikeaa oli lukea vanhat tekstit läpi ja vanha tuttu kirjoitus kipinä iski takaisin. Mistähän sitä enää edes alottaisi .. Ihan ensimmäisenä voisin kertoa,että oon aloittanut sosiaali- ja terveysalan opiskelut,musta pitäisi viimein 2020 tulla lähihoitaja. Koirat ja Jörö kiikkuu matkassa vieläkin ja tietenkin perhe. Mun arki on taas kerran aika kiireellistä ja hektistä,mutta nautin tästä kaikesta kyllä täysiä. Meidän keskimmäinen lähtee ensiviikolla leikkaukseen jo vihdoin korvastaan,sieltä oli jotain solumuutoksia löytynyt ja nyt sitten katsotaan saadaanko leikkauksella kerrasta kuntoon. Samu on kyllä ollut tosi reipas, oltiin hetki sitten viimeisimmissä Magneetti kuvissa ja pikkuherra oli kyllä todella reipas. Herätessää kertoi kuinka oli nähnyt bemari unia. Mä sitä kaikkea stressasin enemmän. Joona on jo ekaluokkalainen iso sälli, tosi paljon rauhoittunut ja kasvanut,nykyään kyllä jo se isopieni poika,kaipaa omaa rauhaa ja on siis sellainen iso jo 🙂 Nikke,meidän nuorimmainen on oikea tättähäärä, vähän apinan vikaa omaava,herra kiipeilijä ja aivan kuin isänsä,järjestää kyllä tapahtumaa jos meinaa tylsää tulla 🙂 Koirille tosiaan kuuluu myös hyvää, järkeä saanut noi pititkin päähänsä todella paljon ja viimepäivinä iloa on tuonut Taigan komea muodonmuutos,neiti on alkanut saamaan lihasta ja massaa kivasti. Viimeisimmissä teksteissä taidetttiin asua vielä ok-talossa,mutta se on jo historiaa,meillä on ihana kerrostalo asunto tai luhtitalo,mikä tää ny on. naapuriin muutti mun veli ja se on tuonut kivaa piristystä ja arkeen isoa helpotusta. kaikellalailla melkeinpä voi sanoa,että elämä hymyilee jo vihdoin. 

 

tää oli vähän tämmönen aloitus kuulumis teksti,kirjoitan pian varmaan taas jotain syvällisempää huttua kun oikein taas jaksan ajatella mitä kaikkea haluan sanoa. 🙂

 

Hetki taas mennyt viime kirjoituksesta,mutta nyt on aika ollut tosi kortilla. Meidän arki on muuttunu tosi paljon.

Niko vaihtoi työpaikkaa ja onkin arkena kuvioista kokonaan pois. Aamulla menee seitsemään ja pahimmillaan  on kotona klo 21-22. Mulla menee päivät lasten kanssa ja kun niko tulee lähden iltalenkille ja siitä oikeastaan  jo nukkumaan.

Välillä tää on ollut tosi rankkaa,kun ei oo sitä omaa aikaa kun ilta lenkin ajan. Herään joka aamu laittamaan  Joonan eskariin,sitten vuorossa samun tarpeiden täyttö ja sitten Niken. Koti täytyy hoitaa sekä eläimet,ulkoilla pitää ehtiä.. Ruoka valmiina kun Joona saapuu eskarista. Illalla ei jaksa tehdä enää mitään,mutta en halua huonoa omaatuntoa jossei koirat pääsiskään illalla vielä lenkille. Täytyy sanoa,että elän aika paineessa kokoajan ja se vähän kiristää kuuppaa. Viikonloppuisin pitää antaa Nikon nukkua ja samat rutiinit pitää yllä.

Onneksi on ihmisiä,jotka piipahtaa myös kylään,muuten olisi kuppi nurin.  Silti oon aika tyytyväinen tähän tilanteeseen,nikolla on työpaikka missä viihtyy,vaikka oma aika onkin tosi kortilla. Mutta eipä se nikollakaan sen helpompaa ole,vaikka työstään tykkääkin. 

Mutta nyt on pakko mennä,samu odottelee jo pihalla vaunuissa nukkuvan niken kanssa lenkille lähtöä  🙂

Lupasin eilen,että oman postauksen ansaitsee eilen pois nukkunut Jery koiranikin. Jery tuli meille asustelemaan vuonna 2004 ollessaan vähän vajaa kaksi vuotias. Siihen aikaan oltiin päästetty Veera syöpä taistelusta vapaaksi ja äidin Macy koira jäi kovin yksin. Taisi olla Apulan palsta mistä bongasimme Jeryn ilmoituksen,se oli ilmainen mutta asusteli Oulaisissa,josta hänet pitäisi hakea. Saara meidän ystävä lupasi reissata junalla hakemaan pojan meille,ja niin hän hakikin. Matka oli sujunut hyvin ja me odottelimme täällä päässä asemalla vastassa. Ensimmäisenä huomattiin,että Jery on tosi arka,se pelkäsi autoja. Ja juna-asemasta jäi lopunelämän kestävä trauma,loppuun asti poika vauhkoontui asemalla,liekö pelkäsi että palautetaan hänet Oulaisten junaan! Musta tuli Jeryn kanssa heti tosi läheinen,se kulki mun mukana melkein missä vaan ja pian auto pelko olikin historiaa. Elämäni pystykorva ehdottomasti.

Jeryllä oli suuri ja lämmin sydän,mutta jääräpäisyyttä ja vähän jonkinlaista ärhäkkyyttäkin herra piti sisällään.

Kun mä muutin kotoa pois jäi Jerppa asustelemaan äidilleni ja sen myötä siitä tulikin äitin lenkki kaveri,mutta koskaan poika ei unohtanut mua. Yhtäaikaa kun lenkkeiltiin hakeutui poika aina mun jalkoihin ja jos tiemme erosi lenkin päätteeksi kiskoi se aina mun perääni. Mä kauan mietin,että saisinpa Jeryn mukaani,mutta se rakasti olla pihalla. Kovilla pakkasillakin poika hautautui mykkyrään lumipenkkaan nukkumaan,ei se viihtynyt sisällä.

Mulla on kuitenkin hyvämieli näistä viimeisistä liki neljästä vuodesta mitkä tässä vieressä oon asustellut,mä näin Jeryä melkein jokapäivä. Aina kävin poikaa morjestamassa ja lenkkeiltiin porukalla.

Äitin piha on nyt tosi tyhjä,ei enää käheää haukuntaa kuulu tai varmaa ovikelloa” löydy. Jery ilmoitti aina vieraat iloisesti häntä heiluen. Se oli jätkä suurella sydämellä varustettuna.

Jery rakasti ihmisiä,se ei kyllästynyt kun sitä paijasi,mikään ei riittänyt ja aina vähän suutahti  jos olit lähdössä sen viereltä. Se oli viimeiseen asti innokas lenkille lähtijä ja omasi oikein hyvät remmi käytöstavat.

Sykysynmittaan se kuitenkin  alkoi väsyä,nukkui paljon ja jalka alkoi olemaan tosi kipeä.

Se ei silti kipujaan valittanut vaan oli edelleen se innokas nalle lähtemään lenkille. Jery sai viimeiset ajat nivelille tarkoitettua kipulääkettä,mutta ei se enää jaksanut parantaa tai helpottaa pojan väsyneitä jalkoja. Me tehtiin raskain,mutta paras päätös. Mä en enää kestänyt kattoa sen kokoajan vaikemmaksi muuttuvaa liikkumista. Paikallinen eläinlääkäri tuli päästämään pojan kivuista. Se päätös sattui meitä kaikkia ihan kamalasti,mua niin paljon että jänistin. Äiti ja mun isosisko oli Jeryn rinnalla viimeiset hetket. Poika ei meinannut millään antaa periksi,sillä olis ollu elämänhalua jäljellä vaikka kuinka,mutta tassut ei jaksanut. Jeryn lähtö oli kuitenkin kaunis,rakkaat ihmiset lähellään se pääsi pois. Kävin kuitenkin ennen eläinlääkärin tuloa sanomassa hyvästit meidän perheeltä papalle.

Jery aavisti lähtönsä,oon siitä aivan varma. Se ikäänkuin kiitti mua ja näin sen silmistä helpotusta,se tiesi että kohta ei enää satu.

En tiedä ilmoittiko Iisa (äidin toinen koira) ikäväänsä myös päivän mittaan sillä kumea ulvonta kuului pihalla useaan otteeseen ja kun kävin Iisaa moikkaamassa se etsi selvästi Jeryä,pitiväthän he yhtä yli kahdeksan vuotta.

Jery oli kyllä tosi hauska koira,se lähti hajujen perään aina ja lapsuudesta muistankin niitä loputtomia etsintä partioita kun jätkää etittiin pitkin Orivettä,aina se kuitenkin palasi kotiin kun tarpeeksi oli mielestään reissaillut. Jery oli tosi tottelevainen,mutta vapaana sen pirunkurinen ja viettinen luonne pääsi valloilleen. Muistan kuinka aina se tuli lähelle ja oli tulevinaan luokse,pienikin liikahdus että olet kiinni ottamassa sai pojan leikki pasmat sekaisin ja siitä lähtikin litta leikki.. Joskus kiireessä se otti todella paljon päähän.

Jery rakasti myös lapsia,se tykkäsi kun Joona,Samu ja Rene melskasi sen luona.

Kuten aiemmin sanoin Jeryssä oli vähän ärhäkkäkin puoli,mutta koskaan se ei lapsille sitä ollut.

Oon iloinen,että Nikokin pääsi Jeryyn parinvuoden ajan tutustumaan,sen oikkuja kun on vaikea selittää,ne piti kokea. Pappa olikin aina meidän hauskuus yhteisillä lenkeillä. Jery oli kuin perässävedettävä pölypunkki,sitä aina möyhöksi haukuttiin 🙂

niin iso tyhjä paikka jäi,mutta päätös oli oikea. Nyt pitää nauttia täysillä Iisasta toivottavasti vielä usean vuodenajan. Lupaan kaivaa äitiltä kuvia nuoresta Jerystä,se oli tosi komea nuorukainen meille tullessaan! Viimeisinä vuosina hän olikin arvokkaasti vanhentunut harmaahapsi papparainen! ❤️ Aivan ihana koira,niin rakas ikuisesti! Nyt jery kirmaa ystäviensä Macyn,Leevin,Nanan ja veeran kanssa. Niitä ketään ei satu ja mulla on huiput suojelusenkelit matkassa jokapäivä! 

Elämää sanotaan aina,että se on ikäänkuin kaari,se alkaa syntymästä ja päättyy siihen lopullisimpaan,kuolemaan. Me ollaan käyty yhden kolmen päivänä aikana koko kaari läpi. Lauantaina juhlimme poikamme ristiäisiä sekä meidän häitä. Tänään meitä kohtasi suru,vanha ystävä oli päästettävä vapaaksi kivuistaan. Lauantaina itkettiin onnesta,tänään tuskan surusta. Ajattelin kertoa näistä viimepäivistä vähän..

Lauantaina vietimme siis poikamme ristiäisiä ja meidän häitä. Tilaisuus alkoi meidän vihkimisellä,se oli yllätys monelle. Pappi puhui meistä tosi ihanasti ja kokoajan alttarilla seistessä mulla oli tunne,että tää on just se mitä haluan,miten haluan elää. Tilaisuus jatkui ristiäisillä,mahtava tunne seistä ihmisten edessä rinnalla ne rakkaimmat,ne tärkeimmät jotka kummeiksi valitsimme. Tilaisuus oli musta tosi kaunis ja täynnä rakkautta.

Iltaa jatkoimme kummien,ystävien sekä sisaruksieni ja perheeni kanssa säynäniemessä. Lauloimme,joimme ja pidimme hauskaa. Meidän ihanat kummit oli keksinyt pientä ohjelmaakin mukaan ja naurua riiti! Todella ikimuistoinen ilta.

Sunnuntaina oli edelleen tosi hämmästynyt olo itellä,mä menin oikeesti naimisiin. Mun sukunimi ei ookkaan enää sama kuin ennen,me ollaan oikeasti yhtä vielä vahvemmin. Aamulla kun katsoin mun krapulaista aviomiestäni (iik,voin sanoa aviomies) ihmeellinen tunne valtas mut, se on oikeasti niin rakas,korvaamaton ja ihminen ketä en halua koskaan menettää.

Tänään maanantaina… Elämä näytti sen surullisemmankin puolen kaaresta, mun lapsuuden koira Jeryn aika oli tullut täyteen. Eläinlääkäri tuli kotiin päästämään vanhan ystävämme kivuista vapaaksi,juoksemaan niille kuuluisille vihreille niityille. Mä petin Jeryn,mä en voinu olla paikalla kun se nukkuu pois,en vaan pystynyt. Hyvästelin ennen eläinlääkärin tuloa. Pappa linkutti kipeällä jalalla häntä heiluen mua vastaan,se painoi kuonoaan mua vasten,mä vaan itkin.. Mä pyysin siltä anteeksi kun oon niin heikko,etten ole paikalla kun se mua eniten tartteis,Mä kerroin kuinka rakas se on meille kaikille ja kuinka se jättää jälkeensä paljon hyviä muistoja,retkiä ja hauskoja kommelluksia. Aamu oli aika synkkä,mutta heti kun Jery oli lopetettu alkoi aurinko paistamaan. Jeryllä ei oo enää kipuja,sen tassut kantaa eikä vanhuus paina,sitä on vastassa mun neljä muuta koiraa. Ne on yhdessä, kaikilla on hyvä olla.

Jotenkin hassua,että näin se elämä meitä kuljettaa,vain päivissä kaikki muuttuu. Ensin surusta iloksi tai ilosta suruksi,menetyksestä saamiseksi ja saamisesta menetykseksi. Elämä on niin arvaamatonta,se on myös toisinaan niin lopullista.

En osaa oikein sanoa muutakuin,että rakastakaa kun voi,lujasti ja täysillä,itkekää kun itkettää ja vihatkaa kun vihastuttaa. Käykää kaikki tunteen satalasissa läpi,kaikki kestää hetken. Kaikki tunne sgaalat kuuluu elämään,myös ne vaikeimmat. 

 

Soitin aamulla Joonan asioita hoitavalle taholle ja musta oli ihanaa kuulla kuinka poikaani opettaja oli kehunut  kohteliaaksi ja toiset huomioon ottavaksi kaikkien kaveriksi. Piirteet mitkä jokainen äiti haluaa lapsistaan kuulla.

Mä oon nuori äiti ja toisinaan oon ollut paineenkin alla siitä kuinka joudun syyniin,koska en ole se kovaa elämänkokemusta omaava korkeastikoulutettu äiti.  Musta tuli silti hyvä äiti.

Oon tosi rakastava,mutta kasvattajana myös tiukkakin. Mulle on tärkeää opettaa sanat ”kiitos” sekä ”anteeksi”.

Me sanotaan lasten kanssa jokapäivä monta kertaa päivässä ”minä rakastan sinua”, sanon myös usein,että sinä riität juuri tuollaisena. Musta se on tärkeää,jokaisen pitää riittää sellaisena kuin on eikä elää paineessa miettien mitä voisi tehdä toisin riittääkseen.

Virheistä ei saa suuttua,niissä pitää opettaa ja opastaa. Virheitä tehdään,jotta niistä opittaisi.

Erilaisuuden opettaminen on myös mulle ollut tärkeää,mun lähipiirissä on nais-ja mies pareja,mun lapset ei koskaan oo pitänyt sitä outona. Ollaan esikoisen kanssa asiasta keskusteltu ja olen häntä opettanut,että pääasia kun rakastaa. se on tärkeintä,ei sukupuoli. Esikoiseni toisellapuolella sukua on vammaisuutta ja sekin on opettanut paljon,erilainen mutta yhtä arvokas.

Mun lapset on rikkaita,ne näkee erilaisuutta ja toivottavasti heistä ei koskaan tule kapeakatseisia,yritän pitää huolen että nämä piirteet mitä jo omaavat seuraisi heitä elämässään.

Peruselämän arvojen opettaminen tärkeää, jossei näihin arvoihin lapsiaan opasta,tuloksena on tabu. Sitä inhoaa koska se on erilaista ja vierasta. Tiedän paljon aikuisia,joita usein katson jopa säälivästi. Jyrkät mielipiteet vastaan,mutta ei oikeaa syytä miksi. Niitä katsoessa usein mietin,että voi kun joku olisi ohjannut aatteita sellaiseen suuntaan,että inhota ei tarvitse.

Olen myös usein sanonut,että toivottavasti lapseni ei kadota vilpittömyyttään ja empatiantunne taitoaan ikinä. Sitä sanotaan asiat niinkuin ne nähdään,kaunistelematta ja joskus tönköstikkin,mutta rehellisesti. Emptian vähyys saa maailmasta aika kolkon paikan,niin kauan kun joku jaksaa sitä taitoa pitää yllä ja pitää sitä piirrettä tärkeänä,tässä maailmassa on järkeä.

Ollaan opiskeltu myös luonnon sekä eläinten tärkeyttä. Lapseni sanovat kiralle usein,että me pelastettiin sut ja enää sua ei kukaan kiusaa,ei kiusaakkaan sillä on rakastava koti ja maailman hienoimmat pojat sekä karvakaverit mukana elämässään.

Mulla on vahva usko ja toivo,että mun lapsista tulee jotain suurta. Ei välttämättä korkeinkoulutus tai hyväpalkkaisin työelämä edessä,mutta heistä tulee arvoissaan rikkaita jos eivät piirteitään hukkaa.He riittävät,valitsi ne minkälaisen polun tahansa.  Aatteet ja arvot me ihmiset luomme itse,mutta tärkeintä on niitä ohjata oikeaan suuntaan,joka alkaa jo lapsuudesta .

Tänään oon kyllä pohtinut ja stressannut kaikkea mahdollista ja käynyt kaikki maailman tunne sgaalatläpi,kohta on varmaan mahahaavakin.

 Ensimmäisenä mieltä on varjostanut meidän pitbull Kiran allergiaoireet,askel saatu niiden kanssa eteenpäin ja nyt ei voi kuin toivoa parasta,että antibiootit puree,panikoin silti.

Suunnatonta onnea on tuonut siskoni pojat,jotka on meillä kylässä sekä Siskoni mies,joka tekee Samulle synttärikakun huomisille syntymäpäiville.

Järjestely stressiäkin on kiitettävästi. Tulevat ristiäiset stressaa ja jännittää niin paljon,onneks hyvä ystävä tekee tarjottavat ja mun perhe jeesaa kaikessa muussa.

Suuttumusta kun en löydä kivaa kolttua mistään tuleviin juhliin.

Innostusta koska ristiäisten jälkeen pojat menee mummulaan ja me vaihdetaan parhaassa seurassa vapaalle! Pojatkin odottaa jo kovasti hoitoon pääsyä ja kirppu meneekin ensimmäistä kertaa mun äitille yökylään,tätä en osaa stressata yhtään. 💜  

Stressaan meidän naimisiin menoakin,vaikka ei häitä pidetäkkään,mutta mua stressaa sukunimen vaihdos,tuntuu kamalalta mennä tunkeilemaan toisen sukuun,koska ei se oo mun sukuni,mutta toisaalta en halua omaakaan sukunimeä jättää ja oonpahan si nikon ja kirpun kanssa samalla sukunimellä äh en tiedä ihme päänvaivaa mullakin!  

Surua ja ahdistustakin on ilmassa.. Mun syntymäpäivä lähestyy ja oon viimeiset vuodet vihannu sitä päivää. Liikaa muistoja. Mun koira siis lopetettiin sillon mun syntymäpäivänä vuonna 2011.  

Raivokin kävi kurkkimassa,siivosin kauheella draivilla tämän torpan ja sen jälkeen olikin jo hyvä mieli. rakastan siivoamista,mutta kuten oon maininnut se on tosi turhauttavaakin välillä kolmen koiran ja tänään neljän lapsen kanssa.

jep tänään on menty kunnon tunteiden vuoristorataa. Ainakaan en oo tunnevammanen,joten jotain hyvää tässäkin kai.

Istun terassilla ja mietin kaikkea mitä ympärilläni juurinyt on.Taksi kaartaa samaan aikaan pihaan ja eskarilaiseni saapuu kotiin hymyhuulilla. Se pieni poika,jonka sain liki kuusivuotta sitten ensimmäistä kertaa syliini. Keskimmäinen poikani häärii hiekkalaatikolla hyvin keskittyneenä leikkiinsä,kolmea päivää vajaa kolmevuotiaani. Koirat häärää ympärillä,leikkien mukana,vahtien että pojalla on kaikki hyvin . Vauva nukkuu vieressäni vaunuissa suloisesti tuhisten. Mä oon kotona,omassa talossani ympärillä ihana perhe ja suunnattoman onnellinen olo valtaa mielen. 

Aamun vietin äidin luona lapsuudenkodissani  veljeäni moikkaamassa hetken ennenkuin taas hän lähtee sieltä kohti Porvoota.Mietin sielläkin hetken kuinka monta erilaista muistoa tämä talo pitää sisällään,tästä talosta meistä kasvoi likiaikuisia,tässä talossa pikkusiskoni kasvaa aikuisuudenkynnykselle. Niin rakas talo,joka piti sisällään  mulle niin rakkaan perheen. 

Nyt tämä Meidän Omakotitalo rakentaa näitä muistoja  omille lapsilleni . Sain itsekkin  kasvaa omakotitalossa,joten musta on ihanaa kun pystyn saman tarjoamaan omille pojilleni. Tämäkin koti on nähnyt jo niin paljon ja paljon tulee vielä näkemään.

Sanotaan,että koti on sielä missä sydän on,mun sydän on täällä hyvin vahvasti kaiken tämän ympärillä.

Mä koen,että oon tosi onnekas tähän kaikkeen,mulle on elämä suonut paljon. Mulla on ihana ja todella läheinen perhe. Pojilla on todella läheinen mummu,äijä (isäpuoleni,joka on mun elämässä ollut liki parikymmentä vuotta),tädit ja yksi eno. Niinkuin sanoin meillä on tiivis ja läheinen perhe,haluaisin että meistä tulee myös sellainen,ei koskaan se idylli mutta se kaikkein hienoin meidän oma perhe.

Mä oon kasvanut isäpuolen kanssa,se on mulle kaikkikaikessa ja toivoisin,että Nikosta tulee samanlainen meidän pojille,se tärkeä ja rakastava aikuinen heidän elämäänsä loppuun asti.

Me ollaan rakennettu Nikon kanssa niin paljon tähän rikotun päälle ja luotu kaikesta se meidän oma koti ja perhe. Yhteinen rakentaminen jatkuu ja toivon,että kun kaikki on rakennettu se kestäisi ja voisinme nauttia loppuun asti kaikesta mitä ollaan saatu aikaan.

Oikeaakin rakentamista pitäisi kyllä harjoittaa,mutta lähinnä nyt tarkoitin kuvainnollista rakentamista. :)!

Nymmä meen nauttiin lapsieni seurasta <3 

Mä oon tänään pohtinut ihmisten ajatusmaailmoja.

Kauhean usein kuulee kuinka ulkopuoliset kritisoi toisten eroa tai ylipäätään toisten elämää. Miksi me tehdään niin? Eihän me eletä siinä,ei me olla he,eikä me tunneta niinkuin he tuntevat.

Jotkut ihmiset omaa vieläkin vahvasti ajatusmaailman ”ennen vanhaankin suhteissa pysyttiin”,jooo ennen oli ennen ja nyt on nyt. Väitän,että kovin moni niistä pareista ei ollut onnellinen,mutta ero olisi häpeä. Kun joku kertoo,että erosi koska ”he kasvoivat erilleen”,taas alkaa puhuminen mikseivät työstäneet suhdettaan tai muu kritisointi. Mistä helvetistä me voidaan tietää paljonko he työstivät ja silti luovuttivat.

Me ei oikeasti tiedetä toisista ihmisistä yhtään mitään,me vaan oletetaan.

Musta heitetään välillä kaveripiirissä läppää,että katotaan nyt ootko Nikon kanssa enää sillon yms. Vissii koskaan käynyt mielessä,että ei en oo elämääni ihan suunnitellut niin,että parisuhteeni päättyy. Joillekkin asioille ei vaan voi mitään,kaikkea ei saa korjattua. Voi elää ja olla onneton tai voi elää ja olla onnellinen. Enemmän kuin mitään muuta sitä toivoisi lapsilleen ehjän perheen ja kaikkea normaalia,mutta elämä ei aina mene niin. Vanhempien onni näkyy myös lapseen. Pakko ei elämässä oo kun kuolla,se miten elät on täysin oma asiasi. Jotenkin tuntuu,että on helpompaa nähdä kauas ja kritisoida kun keskittyä omaan elämään ja sen parantamiseen. Me kritisoidaan sitä mitä mitä emme ymmärrä tai mitä emme ole itse kokeneet. Jos jotain olen elämässä oppinut sen,että kentänlaidalta on ihmisten helppo huudella,mutta on eriasia pelata peliä itse ja huomata,että se ei ole välttämättä niin helppoa tai haluamasi taktiikka ei vain toimi. Toisinaan kateuskin saa ihmiset kritisoimaan toisia paljon. Kateus on muuten piirre mitä inhoan ihmississä. Kaiken voi saavuttaa,mutta se voi vaatia työtä. Josset ole valmis sitä tekemään on täysin ajanhukkaa myöskään kadehtia ketään.  Kaksinaamaiset ihmiset vasta hauskoja onkin,edessäpäin ollaan niin mielinkielin,mutta takanapäin arvostellaan ja haukutaan minkä ehditään,näitä löytyy todella paljon. Miksi meille ihmisille on niin vaikeaa löytää jokaisesta jotain hyvää sensijaan,että puhuttaisiin niitä ikäviä puolia ja tekoja toisista.  

En leiki mitään jumalaa,olen syyllistynyt itsekkin kritisoimaan toisia,mutta asiaa kun ajattelee syvällisemmin ei siinä ole mitään järkeä,mulla on oma polku kuljettavana ja vain minä kuljen sitä,vain minä tiedän minkälaista se on sama pätee jokaisen polulla.

Jäin pohtimaan parin viikon takaista kohtausta kirpun Neuvolassa,jossa Niko sanoi nauraen terveydenhoitajalle,että mä en anna sen hoitaa poikaa kauheasti tai jos annan kyttään vieressä kokoajan. Jep,totta se on. Oon lapsistani todellinen pantteriemo ja mun hoivavietti on suuri. Aikana ennen lapsiani en olisi voinut kuvitellakkaan,että musta tulee tällainen. Se alkoi siitä päivästä kun esikoistani aloin odottamaan,kasvoin sillä sekunilla henkisesti vuosia. Mun arvomaailma muuttui täysin,samalla jäi paljon ns. Ystäviäkin matkan varrelle.

Oon likitottunut,että Joona käy isällään jokatoinen viikonloppu ja oon onnellinen siitä,vaikka jokakerta mulla itku on lähellä,koska on niin tyhjää ja ikävä,mutta muuten hoitoon antaminen on mulle tosi vaikeaa,en vaan halua eroon lapsistani,Äitiin ja siskoihin luotan ja sinne on aika helppoa antaa. Viihteelle jos lähden,aamulla alkaa kuitenkin  soittelu,että haluan lapseni kotiin.

Muistan kun Joona oli ystävälläni Annikalla yötä,että pääsen viihteelle. Seuraavana aamuna aloin ennen yhdeksää soittelemaan,että voisin pojan ottaa jo kotiin,sain vastaukseksi että rauhoitu nyt,en tuo vielä.siihen oli tyydyttävä.

Joona oli itseasiassa ekaa kertaa tässä lähiaikoina mummulassa kaksi yötä peräkkäin muuten vaan,se oli mulle tosi vaikeaa ja meinasin oikeasti seota,niin lähellä silti niin kaukana.

Oon kuullut paljon,että pitäisi höllätä ja antaa hoitoon jos joku haluaa,koska tarvitsen myös vapaa-aikaa. Mistä? Jaa omasta elämästäni? Ehei,en tarvitse. Yö silloin ja toinen tällöin menee kyllä,mutta vain jos mulla on menoa,näissä asioissa oon kauheen ehdoton.

Tämä varmaan juontuu omasta lapsuudestani jotenkin,äiti oli yksinhuoltaja ja totaalinen selviytyjä,tähtään varmaan samaan. Tosin vietin kyllä paljon aikaa mummulassani,mutta vapaaehtoisesti. Äiti ei paljoa hoito apua pyydellyt mistään vaan pärjäsi itse,kai mä miellän että niin kuuluu tehdä.

En koskaan,siis oikeasti koskaan olisi uskonut,että musta tulee tälläinen äiti. Sitä mä nyt vaan olen.

En koskaan uskonut,että musta tulee koti-ihminen,se joka rakastaa siivoamista (mikä on muuten myös tosi turhauttavaa kolmen kuratassu koiran kanssa).

Enkä muuten koskaan uskonut,että musta tulee ns. Vaimomatskua. Mulle on tosi tärkeää pitää tietyistä linjoista kiinni. Niko on töissä,joten mä hoidan kodin,koirat ja lapset. Niin se on mennyt ja niin sen tulee mun mielestä meillä mennä.

Annika,mun vanhimpia ystäviäni on kyllä aikamoinen,se tulee ja hakee Joonaa&Samua pelailemaan,ulkoilemaan yms,siinä ei oo mulla vastaan pistämistä. Pojat rakastaa touhuta sen kanssa. Joka kerta ajattelen,että no kai se parituntia menee ja kun lähellä ovat (annika asuu liki naapurustossa)

Mun hoivavietti ylttää myös mun siskoni poikiin,tasaisin väliajoin pyydän niitä yöksi,jotta siskoni ja sen mieskin saisi vapaata. Ne on kovia tekemään töitä ja mä haluun suoda heille hengähdys taukoa ja vapaata. Mulla on helppoa,saan olla kotona ja en koe tarvitsevani siitä vapaata muuten vaan,mutta kaksi työssä käyvää ja samalla kahden lapsen vanhemmat,ne tarttee vapaata. Mulle riittää lenkeillä oma-aika ja jos nyt kerran pariin kuukauteen pääsee irrottelemaan yhdeksi illaksi on se hyvä juttu. Ihmiset on erilaisia,mutta tämä riittää mulle.

Nikolla on tosi samanlaiset arvot kun mulla ja mikä parasta se on myös aina iloisesti ottamassa meille yökylään/kylään mun siskoni poikia,se hakee niitä hoidosta jos E&H:n työvuorot menee ristiin. Mulle maailmassa tärkeintä on,että mun lapsia kohdellaa hyvin,mutta todella tärkeää,että mun kumppani kohtelee siskonikin poikia hyvin,ne kun on melkein omia lapsia. Meidän pojat ja siskoni pojat on tosi läheisiä,musta se on ihanaa ja tosi tärkeää,kun serkuksilla on niin läheiset välit. Mä oon siskoni esikoisen kummitätikin,mutta en usko että kenenkään muun lapselle voisin samanlainen kummi olla,Mä oon kasvattanut Reneä niin paljon ja pitänyt kuin omaani,onhan se samaa lihaa ja verta.

Mä en koe,että mun arki olisi rankkaa,rakastan tätä kaikkea todella paljon,tottakai välillä on joonan kanssa ollut rankempia aikoja,mutta se kuuluu asiaan. Kun parisuhteessa kaikki on hyvin,kaikkea jaksaa ihan eritavalla. Mun elämä on just näin hyvin.

Tämän tekstin päätän MG:n sanoituksiin 

”kourallinen ihmisii ympäril on mun taivaani”

”Tee niinkun mä pidä läheiset lähelläsi”